Virpi Lummaa - julkaistu NF Uutisissa 2001
Pako terrierien maasta - nöffilastissa halki puolen Euroopan
Oletko joskus uneksinut loma- tai näyttelymatkasta ulkomaille – nöffisi kanssa? Pelottaako rajanylitykseen vaadittava paperisota; tai kuulutko siihen vähenevään ihmislajiin, jolla ei ole pyöriä alla? Seuraava tarina todistaa, että Euroopan voi ylittää julkisilla kulkuvälineillä kolmessa päivässä kahden karhun kanssa!
Olin saanut kolmen vuoden työpestin Cambridgeen, mutta elämä Englanninmaalla oli alkanut tympiä niin itseäni kuin nöffineitojani Terhoa ja Pilkkua yhdeksän kuukauden yhtäsoittoisen sateen vain jatkuessa ja viimeistenkin lenkkipolkujen painuessa tulvien alla. Joulun lähestyessä unelmat lumesta ja hiihtolenkeistä järvenjäällä sen kun voimistuivat, ja viimein päätimme käynnistää “Operaatio Joulukinkun” valmistelut todenteolla, tähtäimenä matkustaa kahden nöffin kanssa talvilomalle Suomeen.
Rokotustodistusten päivittämiseen, eri maiden maahantuontilupien selvittämiseen ja viimehetken lääkärintarkastuksiin kului pitkä penni, mutta vihdoin oli kasassa pelottava pino erilaisia todistuksia, lupia, ja koirapasseja paluumatkankin varmistamiseksi. Matkareitti vain aiheutti päänvaivaa: autottomana minulla ei tuntunut olevan asiaa koirineni Englannin kanaalin ylittäviin laivoihin, sillä lemmikkien vaadittiin viettävän koko matka autossa, ja lentoyhtiöt puolestaan ilmoittivat tylynpuoleisesti soveltavansa karvaisiin matkustajiin huikeaa kilohintaa. -Vielä dieetinkin jälkeen olisivat tytöt painaneet useamman tonnin arvosta markkoja… Soitin muuttofirmoihin; pummasin kyytiä rekkayhtiöiltä ja rahtilaivoilta; etsin puhelinluettelosta seudulla asuvat suomalaiset ja tiedustelin mahdollista autolomaa Suomessa ja halukkuutta pakata perätilaan kaksi karhua; suunnittelin liftaavani koirat jonkun hellämielisen brittimummun autoon satamassa ja taisin melkein kirjoittaa itse Elisabetille ennenkuin viimein yksi lauttayhtiö taipui aneluihini ja lupautui kuljettamaan koirat ja itseni Brittein saarilta Norjaan. Ehtona oli kuitenkin, että eläimet pidettäisiin lähes vuorokauden pituisen Pohjanmeren ylityksen ajan pimeällä autokannella häkeissä ja niitä voisi tavata ja ulkoiluttaa kannella vain ennalta sovittuina aikoina. Kun mitään muuta tapaa paeta terrierien maasta ei ilmaantunut, kypsyi matkasuunnitelmaksi laivamatka Englannin Newcastlesta Norjan Stavangeriin, ja sieltä junareitti Oslon kautta Tukholmaan ja edelleen lautalla yli Suomen Turkuun.
Näin painajaisia lauttamatkasta viikkoja ennen h-hetkeä. Entä jos purkki joutuu myrskyyn ja uppoaa, ja koirat ovat loukussa kannen alla? Entä jos autot liikkuvat merenkäynnissä (niin kai ne yleensäkin tekevät), tai Pilkku herkkänä sieluna saa häkkikokemuksestaan hermoromahduksen ja kuolee sokkiin? Entä jos kannella on liian kylmä (ihan kuin Englannin ilmastoon tottunut voisi paleltua), tai koirat saavat yllättäin vatsalaukunkiertymän ja minä vain nukun ylhäällä hytissäni (eivät kyllä ikinä ennen ole saaneet, mutta jos kuitenkin…)? Hankin paikalliselta nöffiyhdistykseltä matkustuskopit, ja päätin harjoitella häkkielämää sangyssä nukkumaan tottuneiden tossukkanöffieni kanssa muutamana yönä ennen lähtöä. Pilkku ryntäsikin omaan hökötykseensä innosta puhisten; naama venähti vasta kun tyttöpolo tajusi ettei loukosta ollut ulospääsyä. Terho jupitti häkissään pari tuntia ihmetellen miten niin pienessä tilassa muka voi nukkua ketarat oikosenaan-tyylillä. Sitten rouva yksinkertaisesti musersi aina jonkun häkin seinistä alleen ja rojahti huokaisten sängylle nukkumaan. Yrityksistä huolimatta en onnistunut löytämään “terhonpitävää” häkkiä, ja yö yöltä kävi yhä vaikeammaksi saada koirat kammettua harjoitusbokseihinsa. Olin epätoivon partaalla: näyttelyissä olin nähnyt muitten nöffien nukkuvan paljon pienemmissä häkeissä tyytyväisinä, mutta omat lellityt hienohelmani pistivät pystyyn hirmuisan kalabaliikin jo kuljetuslaatikot nähdessäänkin – ja minun kun olisi pitänyt jättää koirat häkkeihin laivalla vuorokaudeksi!
Lopulta viimeisenä ässänä hankin eläinlääkäriltä rauhoituspillereitä, joiden tarkoitus oli tehdä ilmeisistä terminaattoreistani unisia ja stressittömiä turreja matkan ajaksi. Satamassa olisin kai itse ollut eniten pillerin tarpeessa, joskin matkustusolot osoittautuivat paljon lupailtua paremmiksi: laivalla oli “koirahotelli” ulkona katoksessa peräkannella, ja siellä olisi tyttöjen viileää ja mukavaa nukkua tilavissa kopeissaan. Jätin tippa silmässä “huumekoirani” kannelle katselemaan maisemia, ja siirryin neuvottelemaan laivaportsarin kanssa koirien tapaamisoikeuksistani. Läpi yön aina parin tunnin välein tuli joku henkilökunnasta päästämään minut kannelle tarkistuskierrokselle; lopulta sain oman avaimen käytyäni kai liian rasittavaksi! Terho nukkui unipillereidensä voimin yhtä soittoa 12 tuntia, hoippuen aina välillä vain pienen kierroksen kannella. Olin saanut lääkäriltä ohjeet antaa vahvistusta 10 tunnin välein, mutta aina hyperaktiivi Pilkku –saatuaan alunperinkin tupla-annoksen ja osoittaen tuskin havaittavia rauhoittumisen merkkejä- virkosi huolestuttavissa määrin jo kuudessa tunnissa ja söi siis useammankin tabletin ennen kuin matka oli ohi…
Laiva saapui seuraavana iltapäivänä Stavangeriin, ja kun talutin innosta lähes päällään pomppivan Pilkun ja vieläkin tokkuraisen Terhon Norjan kamaralle, oli meitä odottamassa pataljoona etukäteen paikalle hälytettyä tullimiestä. Polvia vähän heikotti, että mitä jos ne laittavatkin meidät maitojunalla takaisin… Koirien tunnistusmikrosirut kuitenkin löytyivät kaulamakkaroiden seasta helposti, ja erinäköisiä papereita ja todistuksiakin tuntui piisaavan tarpeeksi. Niinpä laukkasimme rinkan ja Internetistä löytämäni kartan kanssa kaupungin rautatieasemalle. Etukäteen olin arvioinut tämän yhdeksi “kriittiseksi vaiheeksi”, sillä junan lähtöön oli vain tunti aikaa, ja urheasti melkein 24 tuntia kupla otsassa pidätelleet koiratkin (“kuka sitä nyt kannelle ryhtyy asioimaan?”) piti vielä ehtiä pissattaa ennen junaan pakkautumista. Pari rotevaa kanssamatkustajaa auttoi hinaamaan koirat kyytiin, ja ihmettelijöitä kyllä riitti! Muutama tunti köröteltiinkin sitten luksustyyliin, kunnes matka katkesi sateiden aiheuttamaan maavyöryyn (kuin huonossa elokuvassa…). Konduktööri-täti selitti minkä taisi, ja viimein meikäläisetkin tajusivat että matka jatkuisi bussikuljetuksin. Eipä auttanut kuin kangeta koirat onnikkaan, ja sulloutua peräpenkille paremmista ajoista uneksimaan. Tytöt pyörittelivat hetken silmiään ihmetellen kai, että mitäs niille luksuskoirapaikkalipuille tapahtui, mutta hetken päästä alkoi jo luonteikas nöffimäinen kuorsaus kantaa norjalaislinjurissa.
Oslon valot alkoivat kaikista hidastuksista johtuen häämöttää vasta puolen yön aikoihin. Vielä oli edessä metromatka laitakaupungille, ennen kuin kallistimme kaikki kolme päämme vanhan opiskelukaverin eteisen lattialla (vuokrayksiön valkoiset seinät eivat olisi kestäneet matkalla ryvettyneitä nöhveröitä, ja itse tunsin tässä vaiheessa matkaa jo kummaa sukulaisuutta koiriini!) Koirat tuhisivat tyytyväisinä kun olivat vihdoinkin saaneet mahantäytettä ja tavanneet tutun tyypin tällä kummallisella retkellä, josta ei tuntunut tulevan loppua. Uni olisi maistunut vaikka kauemminkin, mutta aamun ainoa juna Tukholmaan nosti kytkintä seitsämältä. Aamukakat korjasin keskuspuistosta Oslon karttaan…
Vaunukaverina istui koiraystävällinen ruotsalaistäti, jonka englanti oli yhtä surkeaa kuin oma ruotsinmongerrukseni. Parin tunnin lingvistisen ponnistelun jälkeen huomasimme, että molemmat ymmärrämme turkua! Oi sitä riemua ja pulinaa – enpä olisi voinut olla onnellisempi, vaikka olisin löytänyt toisen suomalaisen keskeltä Kiinaa!! En ollut enää kovinkaan ihmeissäni, kun juna pian yllättäin pysähtyi, ja kuulutus kertoi radan olevan poikki tulvien takia ja kehotti kaikkia matkustajia siirtymään ulkona odottavaan bussiin. Tytöt kiipesivät kyytiin kuin vanhat tekijät; minä kiittelin onneani, että laiva Tukholmasta lähti vasta illalla ja junan myöhästymisvaraa oli kosolti. Vaihdoimme bussin junaan ja junan bussiin vielä pari kertaa, ennenkuin puoli tuntia ennen määränpäätä veturista hajosi moottori ja toisen junan täytyi työntää vaunut etananvauhtia perille. Voikohan yhden matkan aikana useampi asia mennä pieleen?
Tukholman rautatieasema olikin Terholle ja minulle vanhoilta näyttelyreissuilta tuttu, mutta miten sieltä pääsikään koiran kanssa Vikingin laivaterminaaliin? Ruotsin valuuttaakin oli unohtunut kaikessa kiireessä vaihtaa, eivätkä pankkiautomaatit tunnistaneet englantilaista visaani kortiksi ollenkaan – olisiko siinä brittityyliin ollut kaikki tieto jotenkin väärässä järjestyksessä. Päämäärättömän palloilun päätteeksi satuimme juttusille skotlantilaisten reilaajien kanssa, jotka ihastuivat Glasgow'n murretta ymmärtäviin karhunnäköisiin koiriin ja lupasivat järjestää karvaisen seurueemme satamabussiin. Kuljettaja kyllä vastusteli parin ruotsalaispapan säestäessä, mutta heltyi viimein. Illan vietimme satama-alueen kallioita vesisateessa kierrellen: Pilkku purki energiaansa keppien hakemiseen ja minä ihmettelin, mitä oli tapahtunut kauan kaipaamalleni Pohjolan talvelle. Laivaan astuessa tyttöjen naamasta saattoi lukea selvän voi-ei-joko-taas vaikerruksen, mutta yllätys taisi olla positiivinen kun tällä kertaa meri ylitettiinkin häkin sijasta lokoisasti parin neliömetrin säästöhytissä. Kyllä Suomi on sentään kuitenkin koiraystävällinen maa – eipä onnistunut sama brittilaivassa! Matka oli kuulemma tuulinen, mutta me reissussa ryvettyneet havahduimme vasta kun laiva tömähti Turun laituriin. Kotona, vihdoin! Turun talvi ainakin oli ennallaan: lämmintä oli +8 astetta ja vettä tuli koko harmaan taivaan täydeltä, mutta ei se haitannut kun keittiössä odotti ruisleipä ja joulukinkku :)
Takaisin Englantiin päätimme kaiken kokemamme jälkeen palata eri reittiä, eli rautateitse Ruotsin, Tanskan, Saksan, Hollannin, Belgian ja Ranskan kautta – se taisi mennä vielä vähemmän suunnitelmien mukaan mutta on sitten eri juttu!! |
