Virpi Lummaa - julkaistu NF Uutisissa 2005
Rysän päältä kiinni… tai sitten ei
Onko koirannomistajan elämässä mitään turhauttavampaa, kuin kykenemättömyys kieltää omaa pikku täystuhoansa tihuhommista, koska ovelaa nöffinketkua ei ikinä saa itse teosta kiinni? Pakko on vain omistajaparan purra hampaat yhteen, laskea hitaasti kymmeneen, jupista partaansa ja siivota jäljet, kerta toisensa jälkeen. Ja onko nöffin elämässä puolestaan mitään nautinnollisempaa, kuin täydellisesti toteutettu ja onnistunut jujutus? Ei ainakaan meillä…
Olin hakenut ison jätesäkillisen luita koirille lihakauppiaalta. Säkki oli sen verran verinen sisältäpäin, että päätin laittaa sen takapihalle roskikseksi. Eipä mennyt kuin hetki, kun tarkkailin olohuoneen ikkunasta, miten Onni-Makkara yritti hanakasti keplotella roskispöntön kantta auki päästäkseen käsiksi verelle haisevaan houkuttelevaan säkkiin. Muutaman napakan kiellon ja ikkunaan koputuksen jälkeen Onni tyytyi kuitenkin kohtaloonsa, ja meni huokaisten tylsistyneenä makoilemaan läheisen puun alle. Kun puolen tunnin kuluttua olin päästämässä koiria sisälle, Onni oli ovella viattoman näköisenä jonottamassa illalliselle. “ Kävit sitten kuitenkin ne roskikset tonkimassa ”, moitiskelin Onnia. Onni pyöritteli silmiään ja talsi ohitseni sisälle ihan muina miehinä, viesti oli selvästikin “ Kamoon miten niin, en tietenkään tonkinut, älä nyt nainen viitsi olla taas paranoidi, ei tulisi meikäläisen pieneen mieleenkään”.
Pahaksi onneksi roskispöntön kannen raamit vaan sattuivat roikkumaan iloisesti kolisten neidin kaulassa sen marssiessa keittiöön kupilleen.
Eräänä lokakuun aamuna aikeissani täyttää lintulautaa ihmettelin, mihin kaikki linnunsiemenet ja pähkinät olivat kadonneet eteisestä. Ihan varmasti muistin ostaneeni edellisenä päivänä parin kilon pussin linnunruokaa, ja jättäneeni sen lipaston päälle. Etsiskelin siemenpussia kaikista kaapeista, ja koirat tapansa mukaan auttoivat kovasti etsinnässä tunkien innostuneen oloisesti päänsä jokaiseen aukaisemaani komeroon: “ Ai hei, mitä me etsitään, mitä täällä kaapissa on? Kinkkua? Makkaroita? Mitä tahansa eloperäistä nöffitytölle maistuvaa? Saisko näitä kattiloita tutkia ehkä tarkemmin? ” Niitä kaivattuja siemeniä ei kyllä löytynyt mistään kaapistakaan, ja vihdoin päädyin siihen, että kai se pussi kuitenkin oli sitten jäänyt kauppaan. Unohdin koko jutun, ja huristin töihin. Sieltä palatessani oli kolme iloista naamaa ovella vastassa, ja olohuoneen lattialla puolestaan oli vastassa muutama järkyttävän kokoinen siemenkakkaläjä. Syyllinenkin paljastui, sillä Terho-mummon reippaasti touhottaessa kimpussani ja toivotellessa minua tervetulleeksi kotiin häntä heiluen sen takapäästä ropisi samalla pähkinöitä tasaiseen tahtiin korkkimatolle. Pyllystä pilkotti myös kappale muovista siemenpussia. Se oli kai todistusaineiston hävittämiseksi myös nielty.
Koirankakkoja tonkiessa voi muutenkin törmätä moneen jo kadonneeksi luulleensa tavaraan. Kerran Onnin pinnistelyn tuloksena näki päivänvalon poikaystävän hukassa olleet, merkillisissä olosuhteissa kadonneet siniset kalsarit. Tosin yhtenä kappaleena oli tuossa vaiheessa enää vyötärön kuminauha ja siihen liittyneenä noin viiden sentin kaistale itse kalsareita. Loput tuli ulos erillisenä mussutettuna puppuna. Toisen kerran ihmettelin, miksi se Pilkun kakalla olo kestää ja kestää. Rämmin pusikkoon tutkimaan, mikä siellä oikein oli ongelmana. Jonkinmoiseksi yllätyksekseni ongelmaksi osoittautui tiskirätti, joka oli pakerrettu jo melkein kokonaan ulos, vain jokin kulma oli vielä hieman jumissa. Pilkku ilmehti tyyliin “ Joo joo, vielä pari minuuttia, älä hyvä ihme nyt hopota vaan mene takaisin polulle odottamaan. Kumma kun ei tiskirättiäkään tässä seurassa saa kakata rauhassa ”. Olinkin etsinyt kyseistä rättiä pari paivää aikaisemmin, ja olkia kohauttaen ottanut sitten kaapista uuden tilalle. Kakkatutkimukset kuitenkin yleensä osoittavat monet fysiikan lait todeksi: materia ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoa ja paikkaa…
Kuten silloin, kun veljelle joululahjaksi ostamani liköörikonvehtirasia katosi jäljettömiin muutamaa päivää ennen aattoa. Lopulta sängyn alta pilkotti pieni kappale kartonkilaatikkoa, mutta johtolangat loppuivat siihen. Varsinainen paljastus tapahtui takapihalla: toden totta, siella oli marjapuskan takana useampi koirankakka, joiden pää-asiallinen sisältö käsitti avaamattomia liköörikarkkeja käärinpapereineen. Ei ollut koiraparka paljon karkeista kostunut, sillä kokonaisena papereineen se oli ne niellyt, ja sellaisena ne tulivat uloskin.
Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen jättänyt koirat tyytyväisenä ja lähes tajuttoman oloisina nukkumaan lähtiessäni töihin. Sitten olen huomannut unohtaneeni puhelimen, lompakon tai jotain muuta minkä vuoksi olen joutunut palaamaan samantien takaisin kotiin. Vaikka olisin vain minuutti aikaisemmin sulkenut ulko-oven silmäiltyäni raatoina ympäriinsä lojuvia koiria, ihme kyllä siinä yhdessä minuutissa onkin ehtinyt tapahtua paljon. Yhtäkkiä Terho-mummo seisookin kuorsaamisensa sijaan kahdella jalalla tiskipöydän ääressä, ja nuoleskelee silmät ummessa antaumuksella altaassa olevia likaisia lautasia. Onni makailee kyllä yhä petillään, mutta suussa sillä on jääkaapin päältä alas taiteiltu pullapitko (“ Pullapitko, mitä tarkoitat? Mikä pullapitko? Ai että roikkuu suupielestäni, ei VOI pitää paikkaansa… Missä? ). Pilkku löytyy yläkerrasta vessanroskis nurinpäin makuuhuoneen lattialle leviteltynä vieressään (“ Ai jaa tuo roskis? No en minäkään ymmärrä mitä se tässä lattialla tekee, käsittämätön juttu. Government denies knowledge. Tässä selvittelen josko olisi ollut kotitonttu asialla…. ”).
Pilkun ollessa pentu meillä oli sääntö, että sänkyyn eivät koirat saa mennä. Pilkku olikin tosi tottelevainen, eikä koskaan edes yrittänyt kiivetä sänkyyn, fiksu pentu kun oli. Tyytyväisenä se sen sijaan nukkui aina uunin edessä. –Paitsi, että joka kerta kun tulin töistä kotiin, sängyssä oli painauma, joka oli ihan selvästi yhä lämmin. Pilkku itse kylläkin touhotti oven avatessani aina keittiöstä päin minua tervehtimään. Koskaan se ei jäänyt rysän päältä kiinni, mutta joka ikinen päivä kotiin palatessani oli sänky myllätty, ja aina kun olin unohtanut vessan oven raolleen päiväksi, oli tyynyliinallani myös pikku-extrana vessanpesuharja odottamassa – Pilkun oma pikku fetissi tuo pönttöharja. Epäilin vahvasti, että Pilkku kuuli askeleeni rappukäytävässä ja livahti aina viime hetkellä sängyltä vakipaikalleen uunin eteen loikoilemaan, ennen kuin ehdin astua ovesta sisään. Eräänä päivänä sitten kun avasin ulko-oven, ehdin kerrankin selvästi huomata, miten Pilkku nousi vessasta nukkumasta tervehtimään minua. Kiittelin sitä iloisesti tyyliin “ Jaahas, tänään Pilkku-Liisa onkin ollut kiiiiltti tyttö eikä ole pomppinut sängyssä, hyvä-hyvä Pilkku, noin juuri ”. Lysähdin tyytyväisenä postipinon kanssa sängylleni availemaan kirjekuoria. Siitä kun nousin, leijui nenääni sangen epämiellyttävä haju. Käännyin, ja huomasin juuri istuneeni keskellä koirankakkaläjää. Tänään Pilkku ei ollut nukkunut sängyssä, ei: tänään se oli käynyt vääntämässä sinne tyynyn viereen norsunkokoiset tortut! Ja nyrpeästä ilmeestään päätellen neiti oli mennyt itse tyynesti vessaan nukkumaan hajua pakoon.
|
