Virpi Lummaa - julkaistu NF Uutisissa 2004
Vieraita tupaan
Oli sunnuntaiaamu, ja meille oli tulossa koiranpennusta haaveileva pariskunta katsomaan, millaisia aikuiset nöffit ovat livenä vakuuttuakseen, että Newfoundland on heille juuri se oikea rotu. Koko aamun olin siivonnut raivokkaasti taloa, ja koittanut pyyhkiä kuolajälkiä sohvasta ja huiskia karvoja katosta. Sitten lähdin metsään juoksuttamaan koko nöffilaumamme, jotta ne olisivat kerrankin oikein väsyneitä ja käyttäytyisivät hyvin vieraiden seurassa. Jännitti, sillä edellisistä pennuista ja pennunostajista oli jo monta vuotta, ja tietenkin sitä vieraille yrittää antaa mahdollisimman hyvän kuvan itsestään ja koiristaan. Vuoden ikäinen energiapommini Onni löysikin heti parin minuutin kävelyn jälkeen polun varrasta mutaisen suo-ojan, ja sukelsi sinne pää edellä luonnosta nautiskelemaan. Koko muu lauma seurasi esimerkkiä tietysti innoissaan perässä epätoivoisista ei -huudoistani viis veisaten. Haju oli järkyttävä, eikä minulla ollut aikaa ryhtyä neljää koiraa sampoolla enää pesemäänkään ennen vieraiden tuloa. Pikaisesta koirien kuivattamisesta huolimatta koko talo suorastaan löyhkäsi suolle ja märälle nöffille. Hmm, eipä tulisi pennunostajille ainakaan väärää käsitystä rodun normaalituoksusta!
Ovikello soi, ja komensin puolet laumasta takaovesta ulos, etteivät kaikki koirat innoissaan pomppisi vieraiden kimpussa. Pilkun juoksutuoksuista päästään pyörällä ollut Oskari toivottikin tulijat reippaasti tervetulleeksi hyppäämällä suoraan hentokokoisen rouvan selkään ja puristamalla häntä tiukasti etukäpälillään keittiön seinää vasten lanneliikkeiden säestäessä! Nolona reuhdoin kosiomiestä lattiatasolle, noituen julmasti mielessäni sillä tällainen ei todellakaan ollut lainkaan Oskarin tapaista. Istutin äkkiä vieraat sohvalle anteeksi pyydellen, ja aloimme jutella niitä näitä. Huomasin heti, että ostajaehdokkaat olivat tosi kivoja ihmisiä, ja hykertelin mielessäni: yhdelle pennulle ainakin taitaa nyt olla hyvä koti varmistettu.
Juuri sillä hetkellä Onni jysäytti koko 60 kiloisen suon katkuisen ruhonsa vasten olohuoneen ikkunaa liiskaten limaisen naamansa vasten lasia, leikkisästi ilmaissen, että nyt olisi hänenkin aika päästä tutustumaan vieraisiin. Raotin takaovea ja yritin saada yhden koiran vuorollaan sisälle, mutta karhukoplapa tekikin joukkorynnäkön ja paiskasi minut syrjään rynnäten suuna päänä hännät heiluen vieraiden luo. Onni riemastui niin, että ponkaisi ovelta yhdellä loikalla pariskunnan väliin sohvalle seisomaan, ja mesosi ja huitoi niin hirveästi, että pöydälle asettamani kukkavaasikin lensi huitsin nevadaan – se siitä siivoamisesta!
Tässä vaiheessa Oskari päätti puuttua tilanteeseen ja pelastaa vieraat. Se ryntäsi Onnin kimppuun muristen ja komensi sitä sohvalta alas touhottamasta. Vieraat singahtivat kauhuissaan ylös ja pakenivat juosten ovelle varmaankin luullen, että 75-kiloinen Oskari aikoo syödä heidät elävältä. Onni putosi kolahtaen sohvalta, ja ryömi isoveljeään karkuun pöydän alle... sitten se loikkasi pystyyn ja pöytä sinkosi kaaressa nurkkaan ja sen mukana kaikki työpaperini putosivat kukkavaasista lattialle levinneeseen lammikkoon. Voi ei, tämä alku ei olisi vakuuttanut edes vannoutuneinta nöffi-ihmistä hankkimaan toista samanrotuista koiraa!
Nyt oli olohuoneessa menossa täysi joukkotappelu. Oskari oli juntannut Onnin selälleen, ja luki nuorukaiselle lakia varsin kova-äänisesti, toisten koirien säestäessä vierestä myötätuntoisesti. Yritin tarttua kahta koiraa pannasta ja retuuttaa niitä ulos, mutta paiskauduin vain painivien koirien lennättämänä vasten seinää. Noin viiden minuutin kamppailun jälkeen tilanne alkoi vihdoinkin olla hallinnassa ja tappelupukarit nuolivat toisiaan sovinnon eleenä. Katselin huohottaen ympärilleni, vieläköhän pennunostaja-parat olivat paikalla? Kyllä, pariskunta värjötteli laajennein silmin eteisessä, ja rouva pyyhki kauhuissaan kyyneliä poskiltaan. Minä olisin antanut mitä vain, jos olisin voinut sillä hetkellä laittaa kengät jalkaan ja poistua paikalta ikinä palaamatta.
Sain suostuteltua rouvan takaisin sohvalle, mutta herra tarrasi tiukasti hansikkaisiinsa ja kieltäytyi enää istumasta mihinkään. Hengitykseni oli Oskarin ja Onnin kanssa painiskelusta niin läkähtynyt, että sain tuskin mitään huohotettua suustani. Yritin piilotella vieläkin täriseviä käsiäni syliini, ja sopertelin tarinoita siitä, miten ihana rotu Newfoundland on: lempeä, rauhallinen, ystävällinen, ei mikään riidan haastaja. Kaikki neljä koiraa istuivat vieraiden edessä kuolaamassa ja rapsutusta kerjäämässä. Miksi, oi miksi ne eivät voineet käyttäytyä näin 10 minuuttia sitten!?
Pennunostajat alkoivat rauhoittua, ja rouvakin lakkasi pälyilemästä hermostuneena ympärilleen. Juttelimme ruokinnasta, turkin hoidosta, koulutuksesta ja perheen edellisistä koirista. Nöffini makoilivat jaloissamme ja nauttivat huomiosta. Juuri silloin kuului pieni rupsahdus. Mielessäni välähti kaamea ajatus, ei kai vaan… Kyllä! Huoneen täytti kalmanhajuakin kauheampi löyhkä! Terho oli edellisenä päivänä varastanut ämpärillisen kompostijätteitä kuistilta, ja nyt sen maha alkoi ilmaista tyytymättömyyttään käyneisiin omeniin ja perunankuoriin. Pyytelin naurahtaen anteeksi paukkua, mutta lisää seurasi jatkuvalla tulituksella, eikä Terho suostunut liikkumaan rapsutusapajilta metriäkään kauemmaksi. Keskustelukin alkoi käydä vaikeaksi, sillä rikin katku oli niin vahva, että lausetta lopettaessaan ei enää muistanut kuinka oli sen aloittanut.
Tarjosin vieraille kahvia, mutta nämä kieltelivät: nyt on kyllä tosi kiire kotiin. Onnikin alkoi heräillä, ja kiskoi herran housun punttia leikkisästi lattialla selällään maaten. Rouva ehdotti, että hän soittelee sitten myöhemmin pennun varauksesta. -Kyllä, kyllä se sopisi minulle hyvin, vastasin. Jos nämä ihmiset tosiaan vielä soittavat, he ovat nöffinpentunsa ansainneet! |
